Antakaa toisillenne anteeksi

Saarna Pyhän Olavin kirkossa 31.10.2021, 23. sunnuntai helluntaista

Matt 6:14-15

 

”Minun olisi pitänyt antaa ihmisille anteeksi – myös itselleni!” Kuolevan prinssi Andrei Bolkovski on sisarensa antama risti kädessä. Siihen turvautuen hän lausuu nuo sanat, joihin päättyy Leo Tolstoin Sota ja rauha Lahden kaupunginteatterissa.

30 vuotta ja tuhansia Isä meidän -rukouksia. Siinä on kiteytettynä minun pappisurani. Haluan tänään ottaa esiin juuri Isä meidän -rukouksen, koska se on niin tuttu. Itse asiassa Isä meidän -rukous on liian tuttu. Kuka enää pysähtyy pohtimaan mitä tarkalleen ottaen rukouksen eri pyynnöt tarkoittavat. Kun tänään jälleen ehtoollisen yhteydessä luemme sen yhteen ääneen, niin toisiko se ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta, että taas saan yhtyä muiden kanssa tähän rukoukseen. Ehkä siihen liittyy myös ajatus siitä, että yhdessä näiden muiden kanssa olen uskon salaisuuden äärellä. Vähemmälle rukoillessa taitaa jäädä sen miettiminen mitä tarkkaan ottaen rukoilen.

Raamattu on täynnä kohtia, joita pieni ihminen, edes papiksi opiskellut, ei ymmärrä. Juuri lukemani tämän sunnuntain evankeliumi on tällainen. Pappisvuosieni aikana olen kuitenkin yrittänyt parhaan kykyni mukaan selittää sen mitä tästä ymmärrän. Tämän sunnuntain evankeliumi on heti sen jälkeen, kun Jeesus on opettanut Isä meidän -rukouksen. Siksi puhun tänään myös Isä meidän -rukouksesta.

Tämän sunnuntain otsikko kirkkovuodessa ”Antakaa toisillenne anteeksi” läpäisee molemmat, sekä Isä meidän -rukouksen että evankeliumin. Molemmissa on samanlainen viesti siitä, että meidän pitää antaa ensin anteeksi, niin sitten myöskin Jumala antaa meille anteeksi. Ja sitä en voi ymmärtää enkä hyväksyä.

Siksi lähden tänään liikkeelle siitä mikä on Isä meidän -rukouksen tehtävä. Jeesus kertoo ensin mitä ei pidä tehdä rukoillessa ja sitten mitä pitää tehdä rukoillessa – ja opettaa Isä meidän -rukouksen. Jeesus itse toteaa, että meidän rukouksemme tarkoitus ei ole kertoa Jumalalle, mitä me pyydämme, koska Jumala tietää sen muutenkin. Sen sijaan katekismuksen mukaan: ”Isä meidän -rukouksessa pyydämme, että Jumala joka päivä antaisi meille voimia noudattaa hänen tahtoaan ja uskoa häneen.”

Silloin oikeastaan tärkeää ei olekaan niinkään se, mitä sanatarkasti rukoilen, kun rukoilen yksin tai yhdyn muiden kanssa Isä meidän -rukoukseen. Painopiste on siinä, että ylipäätään rukoilen. Ja rukous sinänsä on tärkeämpi asia kuin sen yksittäiset sanat tai pyynnöt.

Silti palaan prinssi Bolkovskin sanoihin ja ajattelen, että yhtä lailla Isä meidän -rukouksen pyyntöön ”anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet” kuin tämän sunnuntain evankeliumiin löytyy yksi näkökulma sunnuntain otsikosta ”Antakaa toisillenne anteeksi”. Tänään Isä meidän -rukouksesta muodostuu kaikkein tärkeimmäksi asiaksi syntien anteeksiantaminen. Se mikä sattuu olemaan sanamuoto ei ole kaikkein tärkein asia.

Samalla mietin, että kovin paljon enempää ei papin välttämättä tarvitse saada aikaiseksi kuin muistuttaa unohtamisesta. Siitä, että menneen saa unohtaa, anteeksiannetut synnit ovat sellaista menneisyyttä mihin ei enää tarvitse palata. Ihminen ei ole tuomittu jäämään elämään virheidensä kanssa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, ja väärät teot ovat edelleen vääriä tekoja, mutta jokaisella on oikeus kulkea pää pystyssä, sillä anteeksiantamuksen lupaus koskee jokaista. Tätä olen halunnut julistaa ja sitä julistan vastakin.

Tähän samaan johtopäätökseen antaa siis Leo Tolstoi Andrei Bolkovskin tulla Sodassa ja rauhassa, kun hän antaa anteeksi itselleen. Itselleen anteeksiantaminen tarkoittaa samalla sitä, että uskoo Jumalan voivan antaa anteeksi. Bolkovski ymmärtää lopulta, että hän saa rauhan vasta kun hän uskoo, että Jumala voi antaa hänelle anteeksi. Hän saa unohtaa menneen ja antaa sen jäädä taakse. Siksi hänellä oli sisarensa antama risti kädessä.

Mutta samalla Bolkovski nostaa esiin sen, että anteeksiantaminen ei ole vain Jumalan ja minun välinen asia. Sen rinnalla on toinen tärkeä anteeksiantamiseen liittyvä asia, mutta kuitenkin edelliselle alisteinen. Nimittäin se miten me suhtaudumme toiseen ihmiseen. Ja siihen antavat vastauksen niin sunnuntain otsikko kuin toiset Matteuksen kertomat Jeesuksen sanat.

”Siinä aloite tulee Jumalalta. Jeesus esittää vertauksen, jossa kuningas – Jumalan vertauskuva – antaa anteeksi valtavan velkasumman. Tämä velkansa anteeksisaanut armahdettu velallinen ei kuitenkaan armahda omaa paljon pienempää velallistaan. Kuullessaan velallisensa kovuuden kuningas peruu oman anteeksiantonsa. Hän myös sanoo: Eikö sinun olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi niin kuin minä armahdin sinut?  Kuningas siis edellyttää että hyvyyden – erityisesti Jumalan hyvyyden – vastaanottaminen pitäisi maksaa eteenpäin toisille ihmisille. Koska velallinen ei toiminut niin, voimaan astui tämän sunnuntain evankeliumin varoituksena esiintynyt periaate: Jumala kohtelee armollista velallistaan niin kuin tämä oli kohdellut omaansa.

Niinpä minä tahdon ymmärtää tämän sunnuntain evankeliumin siinä valossa, että ensin on Jumalan anteeksianto. Meiltä sen lukijoilta ja kuulijoilta vaadittu kehotus antaa anteeksi perustuu siihen, että Jumala on antanut meille anteeksi. Jumalan anteeksianto edeltää ihmisen anteeksiantoa. Jumalan anteeksianto on siis kaiken perusta, vaikka sitä ei tekstissä suoraan sanotakaan. Vasta sitten tulee se, että me oppisimme rakastamaan toisia ihmisiä ja annamme heille anteeksi.” (2015)

Andrei Bolkovskin sanoin: Minun olisi pitänyt antaa ihmisille anteeksi – myös itselleni! Mutta siihen tarvitaan ristiä.

 

kirkkoherra Jeremias Sankari