Elämän leipä

Saarna Hartolan kirkossa 14.3.2021, 4. paastonajan sunnuntai

Joh 6:48-58

 

Lapsena muistan, miten ruisleivän leipominen alkoi sillä, että äiti otti Sankarin keittiössä esille puisen leipätiinun. Sen reunoilta hän raapi kuivuneen taikinan tiinun pohjalle ja laittoi vettä ja vähän ruisjauhoja. Kun se oli saanut tarpeeksi juurtua, äiti teki taikinan ja laittoi sen kohoamaan. Mutta sitä ennen äiti veti veitsellä ristin taikinaan. Kun sitten alettiin leipoa ruisleipiä, pieni poika näki, miten risti oli kasvanut taikinan turvotessa.

Olisiko se ollut ensimmäinen pienen pojan ja elämän leivän kohtaaminen. Sitä elämän leipää sitten syötiin. Äiti leikkasi palan reikäleivästä ja halkaisi sen kahtia. Pieni poika halusi alapuolen, ja sen äiti hänelle antoi.

Seuraavan kerran jo vähän isompi poika kohtasi elämän leivän Oronmyllyn kirkossa Parikkalassa 24.7.1977. Kahden viikon rippikoululeiri oli takanapäin ja vuorossa oli konfirmaatio. Jännittyneenä vastakonfirmoitu nuori polvistui ehtoollispöytään ensimmäiselle ehtoolliselle. Tuo elämän leipä oli kaukana siitä ensimmäisestä elämän leivästä. Rippipappi Kalajoen Jorma antoi käteeni valkoisen ohuen ”leivän”, josta en muista mahtoiko nuori edes huomata, että siinä oli kohokuviona Jeesus ristillä. Sellainen elämän leipä. Samaa elämänleipää aikuistuva ja sitten vanheneva mies on sen jälkeen nauttinut monissa kirkoissa ja monenlaisin mielentiloin. Jollakin tavalla ajatus elämän leivästä on kuitenkin ollut mielessä sadoissa ja tuhansissa vastaavissa myöhemmissä hetkissä valkoisen leivän käteen saadessani.

Poika päätyi papiksi. Elämän leivän saaminen muuttuikin yhtäkkiä elämän leivän jakamiseksi. Paljon useammin kuin hän on saanut leivän käteensä, hän on jakanut elämän leivän toisen ihmisen käteen. Rippikoulunuorelle konfirmaatiossa. Alttarille polvistuneelle tutulle seurakuntalaiselle. Pienelle lapselle joka ihmetellen ja kummastellen ottaa leivän käteensä. Naiselle ja miehelle. Nuorelle ja vanhalle. Jakajaa silmiin katsovalle ja päänsä syvään kumartaneelle. Leivän hymyillen ja kyynelin vastaanottavalle. Huonosti liikkuvalle vanhukselle tämän kodissa. Elämän loppua lähestyvälle sairaalan vuoteeseen. Samaa elämän leipää ihan jokaiselle tuttuja sanoja kerraten: Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis sinun puolestasi annettu.

Ensimmäinen elämän leipä oli helppo ymmärtää. Joka päivä piti aamuin, päivin ja illoin mennä ruokapöytään ja syödä sitä leipääkin, että jaksaa. Rippikouluopetus elämän leivästä unohtui nopeasti. Ehkä sieltä jäi mieleen samat sanat kuin moni muukin on kertonut muistavansa: ettei vain ole kelvoton ehtoollisen nauttija omaksi tuomiokseen. Se ei minua pelottanut, lapsellisella luottamuksella ajattelin ottavani oikein vastaan. Kovin hyvin en tainnut olla selvillä, mitä elämän leipää otin vastaan, kun polvistuin ehtoollispöytään. Tiedostamattani ehkä kuitenkin ajattelin sen, mitä uudessa katekismuksessa sanotaan: Kukaan ei voi täysin ymmärtää ehtoollisen merkitystä.

Kun tänäänkin tässä messussa ja sen jälkeen jaan ehtoollisen, niin millaista elämän leipää minä jaan. Tämän päivän evankeliumissa luen, että ”se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti” tai ”minä annan sen että maailma saisi elää”. Onpa siellä vielä ”ellette syö, teillä ei ole elämää” ja ”joka syö pysyy minussa ja minä hänessä”. Ei näitä asioita ole helppo ymmärtää. Evankeliumissa sanotaan, miten syntyi kiivas väittely juutalaisten kesken. Heti evankeliumitekstin jälkeen sanotaan, että Jeesuksen sanat herättivät monissa opetuslapsissa ärtymystä. Vieläpä niin, että monet vetäytyivät joukosta eivätkä enää kulkeneet Jeesuksen mukana.

Kun otan vastaan elämän leipää, riittää että minulla on pienen pojan lapsellinen ajatus siitä, että tätä leipää pitää syödä usein, ettei tule nälkä. Jotenkin miellän sen paljon yksinkertaisemmin kuin mitä Jeesus puhuu evankeliumissa. En minä ajattele ehtoollispöydässä ikuista elämää. Se on liian kaukana tästä elämästä, jonka keskellä otan vastaan elämän leivän. Enemmän olen kiinni siinä kokemuksessa ja yhteydessä, joka liittyy siihen, että juuri tämän porukan kanssa tänään olemme yhdessä. Tällä porukalla tänään nautimme ehtoollista. Yhteys nousee päällimmäisenä leivän ottaessani. Joka tosin nyt korona-aikana rakoilee, kun itse itsellensä yksinäisyydessä alttarin ääressä leivän jakaa ja ottaa vastaan. Ja sitten lapsenomainen luottamus, että tämä kuuluu minun elämääni kristittynä, jotta jaksan elää ja uskoa. Ehtoollisyhteys vahvana yli kielirajojen – ja ehkä joku päivä yli kirkkokuntien rajojenkin.

Mutta se kolmas ja vaikein näkökulma elämän leipään nousee niistäkin sanoista, jotka aiheuttivat väittelyä, ärtymystä ja vetäytymistä. Siis se näkökulma, että olen ennen kaikkea elämän leivän jakaja. Jotakin ehtoollisesta tietänen, kun sitä ilomielin jaan. Ja toisaalta kukaan ei voi täysin tietää ehtoollisen merkitystä. Minä en ole luonteeltani systemaatikko, joka pohtii asioita ja sanoja ja niiden merkityksiä. Siksi koen aina olevani enemmän se joka vetäytyy keskustelusta ja luottaa siihen, ettei kukaan muukaan voi täysin ymmärtää.

Silloin kun sanat tuntuvat vaikeilta ymmärtää, kuten vaikkapa tämän sunnuntain evankeliumissa, pitäydyn opettamaan sitä, mitä olen oppinut, mitä on tapahtunut. Jeesus sanoi, ottakaa ja syökää. Tehkää se minun muistokseni. Kahden vuosituhannen perintö. Sukupolvet ennen minua. Ehtoollinen vahvistaa yhteyttä toisiin kristittyihin.

Ja siitä se lähti minun elämän leipäni. Rististä ruisleipätaikinassa. Ja siihen se palaa ehtoollispöydän jälkeen. Yksinkertaisiin asioihin.

 

kirkkoherra Jeremias Sankari