Kirkastettu Kristus

Saarna Hartolan kirkossa 18.7.2021, kirkastussunnuntai

Luuk 9: 28-36

Matkailu avartaa. Matkalla voi kokea kirkastusvuori-kokemuksia. Niin kävi minullekin lomamatkalla. Tai ehkä pikemminkin kyseessä oli pimennyslaaksokokemuksia.

Tällaisiin pimennyslaaksokokemuksiin törmäsin lomamatkalla lukuisia kertoja. Ja kokemus oli aina samanlainen: kirkon ovet pysyivät kiinni turistin, matkalaisen, pyhiinvaeltajan, ehkäpä ahdistuneen kulkijan silmien edessä. Näin erilaisia kirkkoja ulkopuolelta, mutta sisälle en aina päässyt. Keskellä kauneinta kesää ja keskellä päivää ovet eivät auenneet kolkuttavalle.

Siksi minun kysymykseni näiden kokemusten jälkeen on: miksi me haluamme ylläpitää kirkkoja, kun emme halua pitää kirkon ovia auki? Varmasti pelkkä kirkon näkeminen ulkopuoleltakin voi olla vahva kokemus Jumalan läsnäolosta.

Mutta! Olisittepa nähneet eilen lauantaiaamuna pienen pojan ilmeen, kun hän kuuli, että hän pääsee sisälle tänne Hartolan kirkkoon. Hän oli jo kokeillut kahta lukossa olevaa ovea ja oli menossa kohti viimeistä ovea, kun satuin paikalle ja lupasin avata kirkon pääoven. Pojan silmät kirkastuivat ja ihmetellen ja mietteliäänä hän kulki kirkon käytävää ja istahti sitten pehmeälle alttarikaiteelle. Siinä oli kirkastusvuorikokemus. Ei siinä, että hän näki kirkon ulkoa ja etsiä aukiolevaa ovea. Vaan siinä, että hän pääsi sisälle kirkkoon.

Jotta paremmin ymmärtäisimme, mitä minä tarkoitan tällä pimennyslaaksokokemuksellani, pohdin aihetta vähän laajemmin. Tässäkin on oikeastaan kyse siitä, mitä me ymmärrämme uskolla.

Hartolan seurakuntatalossa on hieno vanhan kirkon alttaritaulu Kristuksen taivaaseenastumisesta. Katselen sitä ihaillen, mutta vaikea sen äärellä on kokea Jumalan pyhyyttä tai jollakin tavalla kokea uskon näkymistä konkreettisesti. Kyseinen alttaritaulu ei sellaisenaan ole niin pyhä, että se vahvistaisi minun uskoani. Kyse on kokonaisuudesta, ei vain yksityiskohdista.

Kenestäkään muusta en voi olla varma, puhun siis vain omalla suullani. Minun uskoni ei ole pelkästään päänsisäistä uskoa erilaisiin kristinopinkappaleisiin. Eikä minun uskoni ole pelkästään luottamusta siihen, että Jumala on läsnä minun elämässäni. Minun uskoni ei ole vain pyhän tietämistä, vaan myös pyhän kohtaamista. Ihan niin kuin opetuslapsilla kirkastusvuorella.

Jokaisella on oma näkemyksensä, mutta minulle pyhän kohtaaminen on etenkin kirkon ovesta sisään astumista, kirkon penkissä istumista. Se on sitä, että annan kirkon vaikuttaa minussa. Siinä ovat läsnä menneet sukupolvet. Ne jotka ovat rakentaneet ja ylläpitäneet juuri sitä kirkkoa, missä sillä hetkellä olen. Ne jotka ovat siinä uskoneet ja toivoneet. Silloinkin kun toivo tuntuu olevan katoavaa kuin opetuslasten kokemus kirkastusvuorella. Se mitä he näkivät oli yhtäkkiä poissa.

Toivo on siinä, että kuljen vaikkapa hautausmaan käytävää kuin perjantaina iltamyöhällä, ja kuulen askeleita takanani. Säpsähdän. Mutta lopputulos on hyvä keskustelu elämästä, ihmisistä, kuolemasta. Niistä kolmesta asiasta, joita varten tämäkin kirkko seisoo.

Kirkko on elämää varten. Ei elämä kysy milloin olisi oikea hetki päästä kirkkoon sisälle. Valitettavasti jokainen ei voi saada omaa avaintaan ja mennä sisälle kirkkoon silloin kun se tuntuu tärkeältä. Kuten minä voin tehdä. Siksi kirkon pitää kutsua sisälleen.

Kirkko on ihmisiä varten. Jumala ei tarvitse kirkkoa, sillä Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Mutta ihminen tarvitsee. Ihmisiä varten kirkko on rakennettu. Ihminen tarvitsee hiljaisuutta, kiireettömyyttä, pyhän kosketusta - kirkastusvuorikokemuksia. Jos muuta paikkaa ei ole, niin silloin kirkon pitää olla avoinna ihmistä varten.

Kirkko on kuolemaa varten. Ihminen ei elä ikuisesti. Jokainen kulkee kohti kuolemaa. Kirkon tehtävä ei ole muistuttaa tai pelotella kuolemalla. Vaan yksinkertaisesti olla välittämässä Jumalan hyvyyttä meitä ihmisiä kohtaan. Että Jumala avaa sylinsä meille kuin kirkko avoimine ovineen ottaa meidät vastaa.

Yksityiskohdat ovat kirkossa tärkeitä. Se mikä on minun mielestäni kaunista, mistä en pidä. Mutta ohi kaikkien yksityiskohtien menee se, että saan olla kirkossa sisällä. Onpa sitten kyseessä tämä kotikirkkoni, mikä tahansa lomalaisen avaaman oven takaa löytyvä luterilainen kirkko. Tai sitten helluntailaisten rukoushuone tai katolinen kirkko vaikkapa Espanjan pyhiinvaelluksella. Avaamalla kirkon oven avaan samalla itseni kirkon pyhimmälle, uskolle kolmiyhteiseen Jumalaan.

Minulle uskon ydin on hyvin yksinkertaista. Astun avoimesta ovesta kirkkoon sisälle ja ihmettelen ja istun ja katselen – ja Jumala puhuu minulle kuin opetuslapsille kerran: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt. Siinä on kaikki. Siksi kirkon ovet eivät saisi olla suljetut minkäänlaisen kulkijan edessä.

kirkkoherra Jeremias Sankari