Valvokaa!

Saarna Hartolan kirkossa 14.11.2021, valvomisen sunnuntai

Matt 24:36-44

 

”syökää nyt ja nauttikaa maitoa ja hunajaa” (SV 89:3b)

Lukiolainen Juha oli räväkkä mielipiteissään: maailma oli menossa kohti kuolemaa. Maailma oli mustavalkoinen. Syöminen ja nauttiminen oli langenneen maailman merkki. Suosikkilauluja olivat ne, joissa kritisoitiin sitä keskiluokkaista isien elämää, jota kohta kuusikymppinen Jeremias elää. Miksi elää vain tavallista arkea, jossa syödään ja juodaan? Lukiolainen oli samaa mieltä Jeesuksen kanssa, jonka mukaan ”Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään..”

Suomi-rock oli syntynyt ja uusien lauluntekijöiden laulujen sanat iskivät juuri siihen kriittisyyteen – ja ehkä kristillisyyteenkin - jota lukiolainen edusti. Niissä kaikki tavallinen ja arkinen oli pahasta.

Jos rappio on sitä että rakastaa
Ottaa hetkestä kii eikä tahdo tappaa
On mukavaa olla rappiolla
Olla vaan täysi nolla
Rappiolla on hyvä olla
Ei huolet paina ei rasitu polla
Antaudu sinäkin suosiolla
Taikka anna meidän olla!

tai

Ketkä kaapanneet on äänen profeetan: "Teidät parannan!"
Minä rakastan
Mulle antoivat lapset saatanan demokratian
Minä rakastan
Tässä seison nyt lailla miljoonan nuoren katkeran
Minä rakastan
Olen orpo, oon lapsi vainajan, lapsi maailman
Minä rakastan

tai

Milloin te mielettömät tulette järkiinne?
Te tyhmistä tyhmimmät! Miettikää vähän.
Hän, joka on luonut korvan -
hänkö ei kuule?
Hän, joka on tehnyt silmän -
hänkö ei näe?
Hän, joka opettaa kaikkia ihmisiä,
hän, joka ohjaa maailman kansoja -
hänkö ei rankaise?
Herra tuntee ihmisten suunnitelmat:
ne raukeavat tyhjiin. (Ps 94:8-11)

Samalla kun lukiolainen näki kaiken mustavalkoisena, siinä oli kuitenkin koko ajan läsnä toivo, että kaikki voi muuttua, mahdollisuus parempaan on olemassa. Siksi lukiolainen kuunnellessaan

Jonakin aamuna ennen sarastusta

huomaat että musta

aurinko nousee

ei näekään laulua vain maailmanlopun hengessä, että taivaalle nousee pikimusta aurinko. Hänelle ”musta” oli sittenkin puhekielinen muoto sanasta ”minusta”! Säe oli kuin pitkän masennuskauden jälkeen parempaan huomiseen heräävän ihmisen helpottunut huokaus. Ihan niin kuin edellä kuolemaa kohti kulkeva maailma sai kuulla välissä Jumalan äänen: Minä rakastan. Tai kuten Paavali kirjoittaa: Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa. Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne, ja niinhän te teettekin.

Jotakin ehkä ymmärrän tänä päivänä paremmin. Maailma ei olekaan mustavalkoinen, ei Jumalankaan maailma. Eikä Jeesus kiellä tai kritisoi tavallista arkista elämää. Vähitellen olen alkanut ymmärtää, että jokin erityinen tai poikkeuksellinen ei olekaan ydin. Ei ihmisen arkisessa elämässä. Mutta ei myöskään ihmisen uskonelämässä. Eikä edes näin valvomisen sunnuntain aiheen ympärillä. Päinvastoin, mitä tavallisempaa ja arkisempaa elämä on, sitä arvokkaampaa se on. Mitä tavallisempaa ja arkisempaa usko on, sitä arvokkaampaa se on. Silloin usko ei tarvitse ympärilleen jotain erityistä ja hienoa vahvistamaan sitä. Ihan arkisessa työssä pellolla ja viljaa jauhamassa miehet ja naiset ovat Jeesuksen vertauksessakin.

Ja valvomisen ainoa mahdollinen muoto on eläminen tätä päivää ja tätä hetkeä. Jeesuksen sanat vuorisaarnassa olla murehtimatta liikaa huomisesta koskevat myös meidän Jumala-suhdettamme. Yhtä lailla meidän osamme on joka päivä elää kuin se olisi viimeinen päivämme, ja kuin meillä olisi vielä paljon päiviä edessämme.

Vasta silloin me voimme alkaa oikeasti ymmärtää Jeesuksen sanoja. Jeesus jättää opetuslapset ja meidät epävarmuuteen.  Samanaikaisesti on lupaus Jumalan paluusta ja Jumalan läsnäolosta tässä maailmassa ja meidän elämässämme. Tieto ajankohdasta ei kuulu meille. Me voimme ja meidän pitää olla huolissamme huomisesta, mutta ei siksi, että milloin Jeesus tulee, vaan siksi että me kaikki, isät ja äidit olemme vastuussa siitä, millainen maailma on lapsillamme. Kaikenlaisen spekuloinnin sijaan meitä kutsutaan keskittymään siihen, miten elämme tässä ajassa ja hetkessä – sitä ihan arkista ja tavallista elämää.

Silloin kun ymmärrämme, että Jumalan edessä tavallinen arkinen elämä on oikeaa elämää, on mahdollista jättää ne pelottavat sävyt, joita niin aikanaan lukiolainen kuin erilaiset kristityt maailmanlopun saarnaajat meille näyttävät. Se Jeesus, joka palaa, on samanlainen Jeesus kuin se, joka kerran eli täällä maan päällä ja joka evankeliumien mukaan tunnettiin kaikkien hyljeksittyjen ja halveksittujen ystävänä ja auttajana.

Ja alussa siteeraamani Siionin virsikin kuuluu oikeasti:

syökää nyt ja nauttikaa
maitoa ja hunajaa.

Herramme on huonoillekin
runsaan pöydän kattanut.
Tulla rohkenemme mekin,
kujiltamme kutsutut.
Armon ovi aukeaa,
jokainen nyt tulla saa.

 

kirkkoherra Jeremias Sankari