Ansaitsematon armo

Saarna Hartolan kirkossa 13.2.2022, 3. sunnuntai ennen paastonaikaa

Matt 20:1-16

 

Televisiokuvassa näkyy, miten kultaa voittanut Iivo Niskanen taputtaa, kun loppusuoralla on kilpailussa viimeisenä maaliin tuleva ja viimeiseksi jäänyt kolumbialainen hiihtäjä. Sitten hän menee tervehtimään tätä. Ei tuo maaliintulotervehdys tehnyt viimeisestä ensimmäistä, eikä ensimmäisestä viimeistä. Maamme-laulu mitalien jaossa kuultiin eikä Kolumbian kansallishymni.

Juuri tällä hetkellä Pekingin olympialaisissa hiihdetään miesten viestiä. Aika moni suomalainen on tällä hetkellä television ääressä kultamitalia, tai ainakin mitalia toivoen. Sitä taitaisin minäkin seurata, jos en olisi töissä. Menneellä viikolla sain kuulla, miten monilla työpaikoilla kiellettiin työpaikan verkon kautta olympialaisten seuraaminen. Se aiheutti internet-yhteyksien hitautta niille, jotka yrittivät tehdä töitään. Joillakin oli töiden ohessa mahdollisuus seurata kisoja, toisilla ei.

Siinäkin on samalla tavalla epäoikeudenmukaisuutta kuin tämän sunnuntain evankeliumissa. Joidenkin piti raataa enemmän, toiset selvisivät päivästään vähemmällä raatamisella. Joku voisi jopa sanoa, että Jeesuksen vertauksessa puhutaan kommunistisesta unelmasta, jossa kaikki saavat saman verran: kaikki tehtävät ovat niin samanarvoisia.

Unelmasta ei vertauksessa kuitenkaan ole kyse. Ei ainakaan kaikille. Sen verran kovaa kielenkäyttöä muutamat työntekijät käyttivät pomon tempauksesta antaa kaikille sama palkka. Eivätkä tainneet taputtaa nekään, jotka yrittivät viime viikolla tehdä töitään samaan aikaan kun toiset katsoivat Iivon tai Kertun hiihtoa ja täyttivät tietoverkon hiihdolla työasioiden sijaan. Ja aika monelta loppuisi ymmärrys, jos hiihtokilpailun jälkeen kaikkien käteen lätkäistäisiin kultamitali. Aika monessa ihmisessä on sen verran kilpailuviettiä, että minun lailla haluaa jännittää, kuka suorituksellaan ansaitsee mitalin.

Silloin kun vertauksen lukee vain tapahtuman kuvauksena, siinä ei ole kovin paljon esimerkillistä. Loppujen lopuksi aika harva taitaa ajatella, että kaikkien tulee saada sama palkka työstä ja työmäärästä riippumatta. Siksi jälleen kerran pitää muistaa, että vertaukset ovat vertauksia, eivät kuvauksia siitä, miten maailmassa tulee toimia.

Kuluneen viikon paras tulkinta tästä vertauksesta taidettiin kuulla Iivo Niskasen suusta. Lehdistön haastattelussa hän totesi: Olympiatasolla jokainen suoritus ja urheilija on arvokas ja arvostettava. Juuri siitä tässä vertauksessa on kyse, jokainen ihminen on arvokas ja arvostettava. Sen tähden kaikki ihmiset ovat samanarvoisia Jumalan edessä.

Ihmisen arvon mitta ei ole se, miten hän onnistuu. Ei myöskään ihmisen armon mitta ole siinä, kuinka paljon hän tekee ja kuinka paljon hän saa aikaan.

Toki armossa on kyse vielä paljon syvemmälle menevästä asiasta kuin vain siitä, että ihmiset ovat samanarvoisia armon saamisessa. Armo on kristillisen uskomme ydinsanoma. Sen keskeisin asia ei ole kuitenkaan tuo ihmisten samanarvoisuus. Siinä on ennen kaikkea kyse ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Ihmisen asemasta Jumalan edessä.

Minullekin monesti on keskeistä ihmisen pienuus ja Jumalan suuruus. Mutta armossa ihminen ei suinkaan ole pieni Jumalan edessä ja Jumalan näkökulmasta. Päinvastoin armossa on kyse siitä kuinka suuri ja arvokas ihminen on Jumalan näkökulmasta. Ihminen on niin suuri asia Jumalalle ja Jumalan edessä, että hän lataa ja tahtoo ladata täydellisen armon jokaiselle ihmiselle ihan samoilla perusteilla ja yhtä täydellisenä. Ja ihan ilman ihmisen omaa yritystä ja tekemistä.

Ja se on ainoa ihmiselle vaikea asia armossa. Että pitää olla yrittämättä vakuuttaa Jumalaa siitä, että olen kelvollinen saamaan armon. Ehkä aika harva yrittää vakuuttaa Jumalalle, että olen riittävän hyvä saamaan armon itselleni. Mutta ihan samasta asiasta on kyse silloinkin, kun me alamme ajatella, että on joku ihminen, joka ei ole riittävän hyvä tai oikeanlainen voidakseen saada armon Jumalalta. Ja tätä riittää tässä maailmassa. Ihmisten halua rajata armoa ja armonsaajia. Ja silloin ensimmäisenä on vaarassa oma ansaitsematon armo, kun alamme pitää itseämme enemmän armon saajana kuin jotain toista ihmistä. Hieman kärjistettynä voisi sanoa, että vaara armon alistamiseen ihmisen tekoihin ja hyvyyteen on läsnä kaikkialla, missä kokoonnutaan Jumalan nimessä. Missä olemme me ja ne. Sillä armoon oikeutettuina olemme kaikki yhdessä me, eikä kukaan ne.

Sillä ristillä ja ylösnousemuksessa Jumalan ansaitsemattoman rakkauden meidän osaksemme voittanut Jeesus teki sen kaikkien puolesta. Jumala on rakastanut maailmaa, ei vain sinua tai minua tai meitä. Ja hän teki sen, ettei yksikään joutuisi kadotukseen. Siinä ei ole mitään sellaisia rajauksia, joita kukaan ihmisen voisi tehdä. Usko on salaisuus, jota me emme voi tietää edes omalla kohdallamme, saati sitten muiden.

Käypä näihin aikoihin päättyvässä viestissä Suomen miehille miten tahansa, niin noidenkin neljän miehen arvo ja armo on ihan samanlainen. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Ja kaikki ihmiset ovat yhtä armokkaita Jumalan näkökulmasta.

 

kirkkoherra Jeremias Sankari