Jeesus, Pahan vallan voittaja

Saarna Sysmässä 12.3.2023, 3. paastonajan sunnuntai

Joh. 12:37-43

 

Kristinuskon ydin on siinä, että kukin saa olla oma itsensä ja sellaisena on täydellinen Jumalan edessä. Hän ei tarvitse mitään muuta. Ei rippikoulunkaan tarkoitus ole tehdä teistä nuorista jollakin tavalla parempia Jumalan edessä. Koska sellainen ei ole mahdollista.

Ja siltikään ihmiset eivät tahdo tai uskalla olla oma itsensä, sellaisia kuin pohjimmiltaan olemme. Sitä eivät olleet hallitusmiehet, vaikka uskoivat Jeesukseen. Sitä eivät olleet opetuslapset, varsinkaan Pietari, kun tuli hetki tunnustaa uskonsa Jeesukseen. Mutta ei hätää, kyllä Jumala antaa meidän olla ja on meille armollinen, vaikka emme uskaltaisi olla omia itsejämme.

Kysymykseni tänään on meille jokaiselle tuo sama. Uskallammeko me olla oma itsemme, vai olemmeko samassa joukossa hallitusmiesten kanssa. Uskallammeko me kertoa omasta uskostamme juuri sellaisena kuin mitä se on. Vai onko, niin että minä pappina ja kirkkoherrana tai joku muu saa ihmisen vaikenemaan uskostaan.

Viime aikoina on paljon puhuttu millenniaalien kirkosta. Siitä kuinka houkutteleva kirkko on, tai kuinka se ei ole houkutteleva nuorille. Osaako kirkko puhua kielellä, joka rohkaisee nuoria ja nuoria aikuisia, rippikoululaisiakin elämään kristityn elämää, kokemaan kirkon ja kirkon sanoman merkitykselliseksi omassa elämässään.

Ehkä tämän sunnuntain evankeliumi pyrkii siihen suuntaan. Sunnuntain otsikko on Jeesus, Pahan vallan voittaja. Mutta onneksi evankeliumissa pohditaan hiljaa olemista ja sitä, milloin ja miksi ihminen uskaltaa tai ei uskalla olla oma itsensä.

Siinä on oikeastaan kyse samasta kuin seurakunnassamme parhaillaan meneillään olevassa Meijän kirkko -ajatuksessa. Hallitusmiehet eivät voineet vapaasti miettiä millainen juuri heidän uskonsa (siis kirkkonsa) olisi. He miettivät millainen se on toisten mielestä eivätkä voineet täysin sydämin olla mukana siinä liikkeessä, jonka Jeesus perusti.

Tämän sunnuntain evankeliumissa kahteen otteeseen puhutaan jonkun puolella olemisesta. Ensin että ihmiset eivät olleet ihmeistä huolimatta Jeesuksen puolella. Ja sitten että ihmiset eivät uskaltaneet joko olla Jeesuksen puolella, tai sitten olivat Jeesuksen puolella, mutta eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Onko tällainen olla jonkun puolella ja jotakin vastaan tätä päivää? Eikö meidän maailmamme ongelma olekin juuri se, että polarisaatio, vastakkainasettelu, lisääntyy. Jäljelle jää vain musta ja valkoinen. Voisiko meidän uskomme olla jotakin muuta kuin totuuksia ja epätotuuksia, joihin joko uskoo tai ei usko. Jonka tunnustamiseen ei rohkeus riitä – tai järki kieltää – koska ihminen ja hänen mielipiteensä tyrmätään. Jo pelkästään jokasunnuntainen jumalanpalveluksemme osoittaa, että mustavalkoisuus ei ole kristinuskon sanoma. Olemme jälleen kerran saaneet kuulla synnintunnustuksen jälkeen synninpäästön. Kuitenkin sen jälkeen pyydämme Herra, armahda, koska elämä ja usko eivät ole sellaisia mustavalkoisuuksia, vaan pyhyys ja synti ovat rinnakkain. Ja molemmat kuuluvat kristityn elämään. Samalla tavalla uskoon kuuluu vastakkaisia asioita, joita emme saa kieltää tai tuomita.

Vaikka puhe Jumalasta ja Jeesuksen sovitustyön todellisuus olisivat kuinka tärkeitä meille, niin ehkäpä jotkin aivan muut asiat ovat tärkeitä uskossa jollekin toiselle. Yhdelle tärkeää ovat vastaukset, jotka saamme tai osaamme tai olemme oppineet. Toiselle tärkeää ovat kysymykset, joihin ei kaivata vastausta, vaan mahdollisuutta tehdä ne kysymykset. Ja silloin paikkansa pitää monessa yhteydessä sanotut sanat: Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan. Jumala kestää paljon enemmän kuin me ihmiset. Siinä vaiheessa, kun me alamme helposti sanoa, ettei jokin asia voi kuuluu kristinuskoon, ehkäpä Jumala vain myhäilee tyytyväisenä nähdessään nuoren etsivän omaa tapaansa elää todeksi kristityn elämää.

Tahtoisin kokea sen hetken, kun nuori kokee että hän saa kysyä ja kyseenalaistaa rauhassa, että hänen käsityksensä uskosta on ihan yhtä oikea kuin kuusikymppisen papin. Että hänen uskonsa saa rauhassa muodostua miten tahansa eikä ole keitään hallitusmiehiä tai oikein uskovia joiden takia hänen pitäisi olla hiljaa. Sitähän usko on että kysyy, epäilee, ottaa sen mikä on hyvää ja unohtaa sen mikä on pahaa, mikä ei puhuttele. Minä-sinä -suhde Jumalaan ei voi olla toisten määrittelemä tai toisten mielen mukainen. Sillä se on minun ja Jumalan välinen asia jokaikisen ihmisen kohdalla. Sitä älkää antako kenenkään estää.

 

Kirkkoherra Jeremias Sankari