Kuolemasta elämään

Saarna Hartolan kirkossa 10.11.2024, 25.sunnuntai helluntaista

Luuk 20:27-40

kaikki

ovat eläviä

onko rohkeutta kysyä

kuka meistä on elävä

elänkö

Kristillinen usko on täynnä paradokseja. Asioita jotka näyttävät olevan vastakkaisia. Ihan kuin lukemassani runossa. Juuri tämä tekee uskosta ihmisen kokoisen.

Kukapa ihminen olisi kaikessa johdonmukainen. Vielä vähemmän uskossaan. Yhtenä hetkenä uskossa on kaikki. Toisena hetkenä osaan ainoastaan kysyä elänkö minä. Ei ole helppoa viipyä Jumalan edessä.

Elävä ihminen. Hengitän. Ajattelen. Liikun.

Elävä ihminen. Kysyn. Viivyn. Kysyn.

Elävä ihminen. Uskon. Toivon. Rakastan. Eikun. Toivon uskovani. Uskon toivovani. Toivon rakastavani.

Elävä ihminen. Pelastus. Ikuinen elämä.

Kuollut ihminen. Lakkaan kysymästä. En jaksa viipyillä.

Kuollut ihminen. En usko. En toivo. En rakasta. Eikun. Tiedän. Toivoni on täyttynyt. Rakkauteni on täydellistä.

Kuollut ihminen. Helvetti.

Olenko minä elävä vai kuollut? ”Hyvin kysyit!”, kuulen Jeesuksen sanovan. Sanoiko siksi, että olen kuollut, tai ainakin melkein kuollut. Vai siksi, että se on ainoa kysymys, joka merkitsee. Olenko minä elävä vai kuollut?

Paljastaako kysymykseni, että en ole vielä valmis.

En osaa viipyä. Jeesus ei voi vielä toimia minussa.

Vai olenko jo avoin. Osaan viipyillä. Jeesus voi toimia minussa.

Uskallan pyytää:

Ota minut sellaisena kuin olen.

Kutsu esiin mitä minusta tulee.

Laita sinettisi sydämeeni ja elä minussa.

Rohkenenko kysyä. Tarvitseeko minun kysyä. Elänkö minä kun kysyn. Elänkö minä kun maltan lopettaa kysymisen. Kun odotan. Eläminen ei ole kysyä ja saada vastauksia, vaan viipyillä lähellä Jeesusta. Ehkä.

Tässä seison.

Luottaen että Kristus ottaa minut.

Luottaen että Kristus kutsuu minusta esiin sen, mitä hän haluaa minusta tulevan. Mitä minä olen hänelle.

”Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra on antava minulle tulemisensa päivänä.”

Kyllä minulla pitää olla kova usko itseeni. Tai Kristukseen.

Kristus, elä minussa.

Minun ruumiissani ja tomussani.

Minun sielussani.

Minun hengessäni.

Minun ei tarvitse odottaa tulevaa maailmaa. Minun elämäni on tässä.

Luen

Muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennen kuin hopealanka katkeaa
ja kultamalja särkyy,
ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä
ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon.
Tomu palaa maahan, josta se on tullut.
Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.

Kirkkoherra Jeremias Sankari