Pyhän Hengen vuodattaminen

Saarna Hartolan kirkossa 19.5.2024, helluntai

Joh. 3:16-21

Viime keskiviikkoiltana Toukomettisten messuryhmä kokoontui Vuorenkylässä Purrissa tuvan pirtinpöydän äärellä. Toukomettisten ensimmäinen vastuumessu oli viisi vuotta sitten myös Helluntaina. Ryhmä on avoin uusille jäsenille ja eri elämäntilanteiden myötä osa ihmisistä on vaihtunut. Ilolla otamme vastaan uusia ja kaiken ikäisiä ihmisiä ryhmään mukaan. Yhdessä olemme kasvaneet kohti luottamusta, avoimuutta, ystävyyttä ja toinen toistemme tukemista. Ryhmässä pappikin saa olla turvallisesti ihminen ja näyttää oman haavoittuvuutensa.  

Helluntain evankeliumin teemaan liittyen pohdimme, millaista on elää valossa? Päivän evankeliumi Johanneksen mukaan vakuuttaa, että valo on tullut maailmaan. Samaan aikaan me näemme ja koemme ympärillämme ja lähellämme pimeyttä. Evankeliumin sanoja lainatakseni ihmiset ovat valinneet valon asemasta pimeyden. Maailmassa on tuhon voimia ja niin on myös meissä itsessämme. Synti on todellisuutta.

”Suomessa on eletty raskaita aikoja. Pandemian jälkeen alkoi Ukrainan sota. Talouskriisi, ilmastonmuutos ja polarisaation kasvaminen huolettavat. Samaan aikaan kirkossa pohditaan, miten säilytetään perinteet jäykistymättä vanhoihin poteroihin? Miten vastaanotetaan uutta? Miten ihmiset voisivat tuntea kirkon kodikseen?” (Kotimatkoja, Johanna Venho s.15)

”Nuori nainen kiirehtii kohti kylän keskellä sijaitsevaa kirkkoa. Pian kirkonkellot kutsuvat seurakuntalaisia yhteiseen jumalanpalvelukseen ja hetken kuluttua nainen kipuaa urkuparvella odottavien kuorotovereiden joukkoon. On aika laulaa yhteisessä messussa. Samaan aikaan suntio virittelee striimauslaitteita asemiinsa, jotta verkossa läsnäolijat voisivat osallistua ja liittyä mukaan kotikirkon yhteisöön. Seniori-ikäinen kävelee hitaasti, mutta päättäväisin askelin kirkon ovesta tutulle paikalleen kirkon penkkiin. Hengellisyyden kaipuu ja yhteys muihin kodin yksinäisyydestä on tärkeää.

On monia lahjoja, monta palvelijaa ja monenlaisia uskovia. Meitä on siis moneksi, mutta silti me olemme yhtä. Me olemme yksi ruumis ja yksi seurakunta. Me saamme voimamme toinen toisistamme ja siitä taivaallisesta valosta, jossa Jeesus Kristus on Jumalan poikana tuonut meidän keskellemme. Yhdessä me saamme liekit loimuamaan ja oksat versomaan uutta. Seurakunnan sydän ovat ne ihmiset, jotka antavat aikaansa, itsensä ja sydämensä kanssakulkijoiden hyödyksi ja iloksi. Seurakunnan sydän olette kaikki te täällä messussa tänään olevat ihmiset. Te saatte seurakunnan sydämen sykkimään ja siellä arjessa, pienten ja suurten ihmisten keskellä. ” (Katekumenaatin ohjaajan opas, Kanerva Marjaana & Metsätähti Sinikka s.74, lainauksia)

Valossa eläminen on iloa. Iloa saada elää ilmapiirissä, jossa elää hyvä Henki. Elää ilossa, hyvien asioiden odotuksessa. Kohta juhlitaan kevään ylioppilaita, ammattiin valmistuneita ja ripille päässeitä nuoria. Joku odottaa lomaa toinen hyvän ystävän tapaamista. Mutta myös pieni arkinen hyvä teko valaisee tietä. Se voi olla kuin valopilkku arjen keskellä. Jaakko Haavio uskoi pienten tekojen vaikutukseen. Se siivittää häntä, jolle teko tehdään. Hänet on nähty. Hän on jollekin olemassa. Onko sinulla mielessä joku ihminen, jota voisit ilahduttaa soittamalla, kortilla tai vaikka itse tehdyillä villasukilla.

Tänään kaatuneitten muistopäivänä seppeleet kirkon kuorissa muistuttavat pienten tekojen rinnalla suurista teoista taistelukentillä, uhreista isänmaamme vapauden puolesta. Mannerheimin päiväkäskyä vuodelta 1940 lainaten: ”Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä tuntureitten miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioitten, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauheitten lehtojen pojasta. Olen ylpeä uhrista, jonka tarjoaa köyhän majan poika siinä kuin rikaskin.”

Valossa eläminen on rauhaa ja vapautta. Isänmaamme vapaudesta olemme kiitollisia. Kunnioitamme ja muistamme heitä, jotka kuolivat isänmaamme puolesta. Sankarihautojen äärellä me muistamme sitä työtä, jonka sukupolvet ennen meitä ovat tehneet tämän maan hyväksi. Me kiitämme siitä uhrista, jonka he antoivat meitä ajatellen.”

Tänään Helluntaina pyhän Hengen vuodattamisen päivänä saamme elää luottamuksessa omien elämämme ilojen ja taistelujen sekä vastoinkäymisten keskellä. Vastoinkäymisiltä ja koetuksilta kukaan ei säästy. Jeesus jäähyväispuheessaan sanoi – en jätä teitä orvoiksi. Rukoilen Isää ja hän vuodattaa teihin Pyhän Henkensä, Puolustajan, Totuuden Hengen olemaan kanssanne ikuisesti. Pyhä Henki- kreikan kielessä PARAKLETEN sanalla ei ole uskontoon, hengellisyyteen viittaavaa merkitystä. Se on niin sanottu ammattitermi yhtä kuin puolustusasianajaja. Jeesuksen Kristukseen uskovalla on elämänsä taistelutantereella puolustusasianajaja sielunvihollisen syytöksiä vastaan. Pahan valta, vihollisen valta on murrettu. Synti on sovitettu Jeesuksen ristinkuolemalla. Hän on kaikkein suurin uhri. Jeesus on sanonut Johanneksen evankeliumin luvussa 15 jae 13 meille ystävilleen sinulle ja minulle: ” Suurenpaa rakkautta ei kukaan voi soittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta”. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on valon lähteistä ehtymätön.

Valossa eläminen on armoa. Armon valossa elämistä kuvaa Leena Olkkosen kirjoitus Sukupolvipeitosta. Hänen kodissaan ihastelimme tuota peittoa ja juttelimme sen syntyyn liittyvistä ajatuksista. Rohkaisin Leenaa kirjoittamaan peiton äärellä nousseita ajatuksia ja tuntemuksia ylös. Seuraavaksi Eeva Tonteri lukee meille tuon Leenan kirjoituksen sukupolvipeitosta.

”Minulla on vahva luottamus Jumalan johdatukseen ja siihen, että elämässä minua kannetaan tulipa vastaan mitä tahansa. Kun ahdistaa tai edessä on vaikea asia, niin ristinmerkki Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen auttaa levollisempaa mieltä kohti. Muistan useimmiten olla kiitollinen tästä hetkestä ja meneillään olevasta päivästä. Mutta liian usein saan itseni kiinni miettimässä ja arvioimassa elettyä elämää takanani. Miksi on niin vaikeaa levätä rauhassa Jumalan armon alla?

Menneenä talvena sain kuulla, että minusta tulee kesällä isoäiti. Jos Luoja suo, niin sukupolvien ketju saa uuden lenkin ja minä olen tiukasti osa sitä. Tässä kohtaa elämässä tajusin, että omat lapset ovat jo aikuisia. Mietin, miten olen täyttänyt paikkani äitinä ja missä on minun uusi paikkani? Itseni lisäksi mietin naisia sukupolvien ketjussa; mummoani ja omaa äitiäni ja heidän elettyä elämäänsä. Niin monenlaisia tapahtumia, niin monenlaisia tunteita, virheitä, onnistumisia ja vaikeita valintoja mahtuu ihmisen elämään.

Tämä isoäidinneliöpeitto syntyi tarpeesta saada jotain konkreettista muistuttamaan minua Jumalan armosta. Jumalan armosta, jonka alla on lupa rauhassa levätä, juuri sellaisena kuin on.  Se on sukupolvipeitto, jossa on mummoni, äitini, minun ja tyttärieni vanhoja lankakerien jämiä. Langoissa on mustaa, harmaata, kirkkaita eri vuodenaikojen värejä, on kimallelankaa ja vahvoja sävyjä; elämän värejä. Neliöpaloja reunustaa valkoinen ja yhdistää keltainen lanka; valon ja ilon värit!

Peiton alla sen värejä katsellessa saan mieleeni Anna-Maija Raittilan lohduttavan tekstin:

”Mikään elämässä ei ole ollut turhaa,

mikään kokemus ei ole mennyt hukkaan,

mitään ei tarvitse kätkeä ja peitellä.

Kaikki, mitä meissä on, saa olla avoimesti Jumalan kasvojen edessä, hänen armahtavaisuutensa alla. 

Myös menneisyytemme kipu saa Jumalan rakkauden hoivassa uuden merkityksen. Se voi olla kompostimultaa, kasvualustaa jollekin uudelle.”  (Leena Olkkonen)

Saarnan kirjoitti seurakuntapastori Katri Ylönen

Saarnajuuret ja monet sen ajatuksista ovat syntyneet Toukomettisten tapaamisessa, jossa mukana saarnaan työstämässä olivat Eeva Tonteri, Sinikka Metsätähti, Raili Lehto, Leena Olkkonen, Helmi Seppälä ja Seija Koivuniemi