Minä vielä jaksan toivoa

”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen.”

”Jalat pidän mullassa maailman, katseellani taivasta tavoitan, tiedän minne matkaani tehdä saan, olen kansalainen kahden maan”

Näin Suomi-gospelin kärkinimet Jaakko Löytty ja Pekka Simojoki puhuvat ensi sunnuntain aiheesta Kahden valtakunnan kansalaisena.

Monesti sanotaan, että kristityt elävät molemmat jalat ilmassa. Unohdetaan elämän realiteetit. Toisaalta sanotaan, että suomalaisella on tapana katsella kengänkärkiään. Toivottomuus valtaa monen mielen joko koko maailman tai oman elämän vuorenkorkuisten ongelmien keskellä.

Jokaisella ihmisellä on elämässään murheita. Joillakin enemmän kuin toisilla. Joillakin suurempia kuin toisilla. Vaelluksen vaivattomuus on harvan ilona. Elämä on kuin marraskuu.

Silti elämän marraskuussa kaikki eivät katsele vain kengänkärkiään. Käsittämätön, sanoilla selittämätön toivo vie eteenpäin. Silmien nostaminen ylöspäin auttaa näkemään sellaista hyvää, joka kantaa.

On tietoisuus kahden maan kansalaisuudesta. Se ei ole vielä taivasiloa. Sen aika on vasta sitten kun vaivainen tai vähemmän vaivainen vaellus lakkaa. On vain luja luottamus siihen, että on elämässä toivoa. Ei toiveita.

Vain-sana on tässä tapauksessa paljon enemmän kuin normaalisti ajattelemme. Se on vahva näkemys elämän merkityksellisyydestä – ja Jumalan antamasta turvasta. Viime kädessä yksin siihen voi luottaa. Siksi elämän maahan painama vaelluskaan ei ole vailla toivoa. Ei täällä maan päällä. Ei suhteessa Jumalaan.

Jeremias Sankari, kirkkoherra