Kahden valtakunnan kansalaisena

Saarna Hartolan kirkossa 12.11.2023, 24. sunnuntai helluntaista

Luuk. 12:4-7

”Sano mulle jotain kaunista.”

Kuuntelin muutaman muun kanssa perjantai-iltana Katri Ylanderia valtuustosalissa. Päässäni jäivät soimaan laulun sanat. Siinä puhuttiin pelosta ja peloista.

”Mitä vain voi pelätä
Että jotenkin mokaan

Että ajaisit katolleen
Ja se napajää sulaa
Mitä jos mä nyt nukahdan
Enkä aamulla enää silmiä avaakaan,

siks en saa unta”

Jo ennen perjantai-iltaa olin miettinyt turhaan, mitä sanomista keksisin lukemastani päivän evankeliumista. Sitten Kotimaassa toimittaja ja tangoprinssi Niilo Rantalan evankeliumipohdinnan otsikossa oli myöskin pelko, Tarvitseeko Jumalaa pelätä? Sitä lukiessani tuli mieleeni vanha leikki Kuka pelkää… muodossa Kuka pelkää Jumalaa?

Kuinka ilmeinen onkaan tuo kysymys pelkäämisestä, kun evankeliumissa Jeesus kahteen otteeseen kehottaa olemaan pelkäämättä. Ja kolmeen kertaan pelkäämään ”häntä jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin”. Mitä me pelkäämme ja mitä ei tarvitse ja mitä olisi syytä pelätä.

Alussa siteeraamassani laulussa pelätään elämän harmautta:

Mitä vain voi tapahtuu

Tai ei tapahdu mitään

Ratkaisui ei vain tuu

Ja mä kierrän mun kehää.

Monelle meille nykyihmisistä kaikkein kauheinta taitaa olla sellainen elämän harmaus, ettei mitään tapahdu. Juuri tällaista marraskuun harmautta kuin on ollut koko viikon. Haluamme väriä elämään.

Mutta elämässä on muunkinlaisia pelkoja. Pelot voivat olla isoja koko maapalloa koskevaa pelkoa, kuten ilmastonmuutos ja napajäätiköiden sulaminen. Pelko voi olla, että jollakin tavalla mokaan, joudun noloon tilanteeseen, minun virheeni tai pahat tekoni paljastuvat. Siinä on kyse siitä luonnollisesta asiasta: meillä kaikilla on asioita, joiden ei tarvitse tulla julki.

Mutta oikeastaan tänään yritän pohtia sitä, kuka pelkää Jumalaa ja pitääkö Jumalaa pelätä. Raamatussa ja kristillisessä perinteessä puhutaan paljon Jumalan pelosta. Mutta onko enää nykypäivänä merkitystä tuollaisella sanonnalla? Kertooko se meille olennaista Jumalasta ja Jumalan ja ihmisten välisestä suhteesta? Vai viekö se ajatuksen väärään suuntaan?

Aadam ja Eeva pelkäsivät Jumalaa paratiisissa. Se oli ihan oikeaa pelkoa, ja pelko oli aiheellinen, sillä Jumala rankaisi heitä. Raamatusta löytyy sellaisiakin kohtia, joissa Jumalan pelko on myönteinen asia, vaikkapa sanoissa: Herran pelko on viisauden alku. Siinä pelko tarkoittanee jotakin ihan muuta kuin aiheellista pelkoa, että Jumala rankaisee minua. Mutta miten selittää sen oikea merkitys niin, ettei joku ymmärrä sitä väärin.

Aivomme eivät muista ei-sanaa, vaan varsinaisen sanan. Siksi pieni ekaluokkalainen luuli nykyisen virsikirjamme virren 491 puhuvan siitä, miten Jumala hylkää pienen lapsen, vaikka sanat kuuluvat ”Oi Jumala, et hylkää pientä lasta”. Tai siksi suorittaessani golfin green cardia opettajamme pro-Jukka kehotti välttämään ajatusta ”ei hiekkaan” tai ”ei veteen”. Aivot tulkitsevat hiekkaan veteen.

Niinpä minä uskon, että jumalanpelosta puhuminen pitää lopettaa. Se tulkitaan vain meidän kristittyjen tavaksi pelotella ihmisiä. Vaikka Jeesus niin sanookin. Mieleen jää vain sanat Jumala ja pelko. Ja ne eivät kuulu samaan lauseeseen.

Kun jäämme kiinni väärintekemisestä, niin kadummeko me vääryyttä vai kiinnijäämistä? Samasta asiasta on kyseessä Jumalan pelkäämisessä väärin tekemisen tähden. Katuminen on tärkeää itsemme tähden, ei Jumalan rangaistuksen tähden. Ei siksi että pitäisi pelätä Jumalaa. Meidän itsemme tähden tärkeää on kaiken sen noudattaminen, mistä Jumala ja Jeesus puhuvat ja mihin he kehottavat meitä ihmisiä. Se ei ole tärkeää Jumalan tai Jeesuksen uhkaaman rangaistuksen tähden. Siksi Jumalaa ei tarvitse pelätä. Enemmän on syytä pelätä itseään; elämämme on parempaa, kun yritämme elää lähimmäistä ja Jumalaa rakastaen. Ei heitä peläten. Ja kadumme vääriä tekojamme.

Katri Ylander laulaa:

”Kaikki täältä lähtee aikanaan
Siihen ainakin mä voin luottaa
Juuri siksi tahdon tanssia
Sano mulle jotain kaunista
Mä en ole vahvin myönnetään,
Mut jos se sulle käy niin tähän jään
Avaruus on täynnä romua
Sano mulle jotain kaunista”

Silloin kun me pelkäämme elämän harmautta, ilmastonmuutosta tai jotain siltä väliltä, parasta ovat kauniit lohduttavat rohkaisevat sanat.

Sano mulle jotain kaunista.

Jumalan ainoa Poika sanoo jotain kaunista: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” Tällaisesta pikkulinnuista ja kaikista luoduista huolehtimisesta on pelko kaukana.

Pelon sijaan meitä kutsutaan luottamukseen. Jumala tietää kaiken. Hän tietää myös ne väärintekomme, joiden julkiseksi tulemista pelkäämme. Hän tietää niiden taustat ja sydämemme salaisimmat motiivit. Silti saamme luottaa hänen loputtomaan ymmärrykseensä ja anteeksiantoonsa.

Laulun sanoin voimme aina pyytää Jumalalta: Sano mulle jotain kaunista. Ja vain kaunista Jumala sanoo meille. Hän kehottaa meitä olemaan pelkäämättä. Hän sanoo: Sinä olet minulle rakas. Eikä rakkaudessa ole pelkoa. Rakkaudessa on vain kauneutta.

Kirkkoherra Jeremias Sankari