Uskon perustus

Saarna Hartolan kirkossa 6.11.2022, uskonpuhdistuksen muistopäivä, diakonian juhlavuoden juhlamessu

 

Joh. 4:46-53

Päivän virsi 525

 

”Suurempi kuin sydämeni, Jumalan on rakkaus.” Tämän virren sanat soivat usein mielessäni diakoniatyön arjessa. Virsi sanoittaa hyvin juuri sitä, mistä diakoniatyössäkin on kyse. Ei minusta, ei meistä, vaan Kutsujasta ja Hänen uskollisuudestaan.

Tämän päivän evankeliumitekstin äärellä tartun virren sanoihin: ”näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain.”

Johannes kertoo evankeliumissaan meille isästä, jonka poika on vakavasti sairas. Isä on kuullut, että Jeesus on lähellä ja lähtee Jeesuksen luo, päivän matkalle. Pastori Jukka Norvannon opetusta kuunnellessani Raamattu kannesta kanteen- sovelluksesta opin, että matka Kapernaumista Galilean Kaanaan oli linnuntietäkin noin 30 km ja matka oli taitettava jalan. Tuohon aikaan jalankulkijan päivän matkana pidettiin kolmen-neljänkymmenen kilometrin matkaa.

Isän tekemä matka kohtaamaan Jeesusta oli varmasti sekä fyysisesti että henkisesti raskas. Voin vain kuvitella niitä ajatuksia ja tunteita mitä isän mielessä liikkui. Valtava hätä, rakkaus ja ainakin pieni uskonsiemen laittoi isän kuitenkin liikkeelle, ottamaan askeleita toisensa perään.

Kun hän sitten väsyneenä hätänsä kanssa tulee Jeesuksen luo, Jeesus ensin koettelee hänen motiivejaan. Kohtaaminen on silti täynnä rakkautta. Isä ei ole ihmeiden perässä, vaan hän luottaa Jeesuksen voivan auttaa hänen hädässään. Eikä Jeesus häntä petä.

Niin diakoniatyössä kuin omassa elämässänikin olen usein huomannut, miten avunpyytäminen on meille kovin vaikeaa. Monissa tilanteissa me vaan yritämme itse, usein ihan liikaakin, ja saamme ehkä asiamme enemmän solmuun tai uuvumme.

Yrittäminen tai sinnikkyys eivät suinkaan ole huonoja asioita, mutta miksi on niin vaikea myöntää, että tarvitsee toisia? Onhan meidät luotu yhteyteen. Usein meidän on helpompi sanoa toisille, että pyydä apua, mutta omalla kohdalla se voikin olla hirmu kova paikka. Olen itsekin asian kanssa kipuillut ja saanut oppia, että avunpyytäminen ei ole heikkoutta, vaan ihmisyyttä. Avunpyytämisen vaikeuteen vaikuttavat kovin moninaiset syyt. Taustalla voi olla vaikka pettymyksiä tai häpeää, mutta esteenä on usein myös ylpeys. Ihan meillä kaikilla.

Diakoniatyössä rukouksenani on, että saisin rakkautta arvostaa jokaista kohtaamaani ihmistä. Ihminen, joka pyytää apua, on saattanut kulkea jo ”päivän matkan”, ehkä ihan fyysisestikin hankalan kulkemisen takia, mutta usein henkisesti. Omien henkisten esteiden voittaminen on vaativaa matkantekoa.

Taakat, joita apua pyytävä ihminen on kantanut, ovat usein valtavan painavia. Ehkä hän ei niistä raskaimmista edes kerro. Toiset taakat näkyvät sanojen takaa, toisia peitellään huolella viimeiseen asti. Ihminen saattaa myös tunnustella, voiko tuohon toiseen luottaa. Avunpyyntö saattaa näyttäytyä ihan vain ruoka-avun tarpeena, sillä sitä voi olla helpompi kysyä, kuin tunnustaa, että myös sydämeen koskee.

Joka tapauksessa, oli avunpyyntö millainen tahansa, jokainen kaipaa hyväksyvää katsetta ja lämpöä. Henkisen tai fyysisen pitkän matkan kulkenut kaipaa lepoa. Sitä, että saa olla sellaisena kuin on. Sen hetken, että taas jaksaa ottaa askeleen eteenpäin.

Kun kohtaan ihmisen, en itsestäni pysty tuota lepoa tarjoamaan. Avunpyytäjä olen minäkin, sillä tarvitsen Jumalalta varustuksen ja siunauksen, jotta voin antaa Hänen hyväänsä eteenpäin. Ihmisen antama apu on aina vajavaista. Kuitenkin Jumala käyttää meitä, keskeneräisiä. Saan olla Kutsujan varassa kohdatessani toisia. Ja jättää heidät suurempiin käsiin.

Toisaalta työn paljouden ja vaatimusten edessä sitä kokee itsensä usein riittämättömäksi. Mikä on olennaista, mikä on tämän päivän matka? Keiden kanssa sen kuljen? Saan luottaa, että Suuremmissa käsissä olen minäkin ja kanssakulkijani.

Jos toiselta ihmiseltä avunpyytäminen on vaikeaa ylpeytemme tähden, niin sitä se voi olla myös suhteessa Jumalaan. Ainakin silloin, kun tajuamme itse tehneemme väärin.  Onneksi se ei ole pelkästään meidän omassa varassamme, vaan Jumala, joka on ensin rakastanut meitä, vetää meitä puoleensa. Hän kutsuu lempeästi luokseen. Hän on tehnyt kaiken puolestamme. Ihan kaiken. Mitään emme voi itse ansaita. Toisin kuin ihmisille, Jumalalle emme voi eikä meidän tarvitse näyttää tai esittää mitään. Kun kohtaamme Jeesuksen, saamme levätä Hänen rakkaudessaan. Ilman peittelyä tai kiillotettua kuvaa.

Isä, josta evankeliumissa kerrottiin, sai levon ja avun. Hän pyysi, että Jeesus tulisi ja parantaisi pojan. Jeesus ei lähtenyt, mutta antoi lupauksen sanan. Isä lähti kotiin uskon varassa, näkemättä. Ja todella sai kuulla jo matkalla, että poika oli parantunut juuri sillä hetkellä, kun Jeesus sanoi niin. Jumalan Sanassa on voima.

Uskon varassa meidänkin on kuljettava. Emme voi nähdä fyysisesti Jeesusta, mutta meillä on Sana, jossa hänet kohtaamme. Pyhän Hengen kautta Hän on juuri siellä, missä sinä olet ja siellä missä minä. Rukouksessa saamme jättää syyllisyytemme, ylpeytemme ja hätämme hänelle. Hän antaa anteeksi ja antaa apunsa. Emme välttämättä näe isoja ihmeitä, kaikki asiat eivät mene niin kuin me tahdomme. Mutta apu on varma. Koska Jumala on suurempi kuin mitkään epäilyksemme, kokemuksemme tai ylpeytemme.  Hän uudistaa ja laittaa liikkeelle. Meidän tehtävänämme on mennä ja kertoa Jeesuksesta rakkauden teoin ja sanoin. Emme ole yksin. Jeesus on paras matkakumppani.

Jeesuksesta kertoo myös laulu, ”ainoa todellinen”, jonka Helmi Seppälä laulaa. Laulun sanat ovat hartaustekstistäni, jonka Ulla Miettinen on säveltänyt. Elina Seppälä soittaa huilua ja Ulla säestää. 

 

Diakoniatyöntekijä Kirsi Männistö

 

 

 

 

Virsikirjan aukeama. Virsi 525.