AARTEISTA KALLEIN 

Joskus vuosia sitten löysin silloiseen autooni takalasitarran, jossa luki: ”Elämä on särkyvää – käsiteltävä rukoillen”.

Niin se vaan on, että elämä on arvaamatonta. Yhdessä silmänräpäyksessä koko elämä voi kääntyä päälaelleen tai mennä rikki, särkyä. Elämään kuuluu luopuminen, irti päästäminen. Ja se satuttaa.

Elämän arvaamattomuuden kanssa kasvokkain oleminen pysäyttää. Se saa meidät joko miettimään, mikä tässä elämässä on tärkeää ja ehkä muuttamaan suuntaa tai sitten katkeroidumme.

Jumalan Sana kehottaa meitä tutkailemaan omaa sydäntämme. ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi”. Matt.6:21.

Minkä varaan rakennan elämäni? Mikä on elämässäni ykkössijalla? Työ, valta, raha, asema? Turvaanko toisiin ihmisiin, omaan voimaani ja terveyteeni? Haalinko arvostusta ja suosiota? Kaikkiin näihin liittyy myös ansoja. Jopa vankiloita. Ja kaiken näistä voi menettää hetkessä.

Lohduttavaa on, että meille on annettu jotain, joka pysyy. Jumala ja Hänen Sanansa pysyy ja kestää. Kaikissa elämämme vaiheissa, oli tyyntä tai myrskyä, saamme turvata Jumalan armoon. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus ovat Jumalan rakkauden teko meitä kohtaan. Eikä se kysy asemaamme tai varallisuuttamme, vaan uskon lahja on tarjolla meille jokaiselle – ilmaiseksi.

Mihin kiinnität sydämesi? Katoavaan vaiko katoamattomaan aarteeseen? Mikä merkitsee sinulle eniten?

”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken, minkä omisti ja osti sen pellon.” Matt: 13:44. Kaikki muu on toisarvoista Jumalan rakkauden rinnalla.

Elämä on särkyvää, siksi sitä on käsiteltävä rukoillen. Rukous on tavallaan irti päästämistä, asioiden jättämistä suurempiin käsiin.

Kun sydän lepää Jumalassa, se saa ottaa turvallisin mielin Häneltä vastaan kaiken. Silloin elämä nähdään kokonaisuudessaan Jumalan lahjana. Silloin omistamme aarteista parhaimman, kalleimman ja kestävimmän – elävän Jumalan, joka on turvanamme. Joka hetki. Myös elämän arvaamattomuuden ja luopumisen hetkinä.

 

Kirsi Männistö, diakonissa