Itsensä tutkiminen

Saarna Sysmän kirkossa 20.8.2023, 12. sunnuntai helluntaista

Matt. 21:28-32

Jumalan sana neuvoo meitä arvioimaan itseämme ja elämäntapaamme. Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Itseriittoisuus vääristää ihmisen todellisuudentajun. Hän kuvittelee pystyvänsä täyttämään Jumalan tahdon omin neuvoin. Näin voin puhua, kuulostaa hyvältä, mutta tarkoittaako se mitään, ja koskettaako se ketään. Kuka haluaa yrittää täyttää Jumalan tahdon? Kumpi on keskuudessamme suurempi ongelma: se että joku yrittää täyttää Jumalan tahdon omin voimin vai se että Jumalan tahto ei voisi vähempää kiinnostaa?

Minulla on murtunut mieli ja särkynyt sydän. Olisipa hienoa jos osaisin psalmin kirjoittajan tavoin ajatella niitä mahdollisuutena olla Jumalaa lähellä. Uskoa että murtunutta ja särkynyttä ei Jumala milloinkaan hylkää.

Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata. Tämä on aikamoista utopiaa suurimman osan kristityistä ajatuksissa. Riemua kyllä etsitään, mainoksen mukaan elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Mutta siinä ei suinkaan viitata pelastukseen ja iloon seurata Jumalaa, vaan kuluttamiseen ja mielen ja ajan täyttämisellä jollakin ettei tarvitse pohtia, ajatella, kyseenalaistaa.

”Sinä kysyit: ”Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?”Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä.” Näin puhuu Job Jumalalle. Ehkäpä juuri Job voisi olla meille esimerkkinä siitä, miten Jumalaan tulee suhtautua. Voimme kyllä puhua Jumalasta ja hänen tahdostaan. Voimme tutkia itseämme Jumalan tahdon edessä. MUTTA puhummeko silloin ymmärtämättä mitään asioista, joita en käsitä. Vai kuinka pitkälle voimme käsittää Jumalan tarkoituksen? Ja kuinka pitkälle meidän edes pitää käsittää Jumalan tarkoitus ja tahto?

Ehkäpä Paavali on oikeilla jäljillä, kun hän kirjoittaa En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Onpa suhteemme Jumalaan tai syntiin millainen tahansa, niin jokaisella on kokemusta siitä ettei ymmärrä mitä tekee. Eikä tee sitä mitä tahtoo. Se on samalla yksi keskeinen näkökulma kristilliseen ihmiskäsitykseen. Me emme pysty siihenkään hyvään mitä me tahtoisimme, puhumattakaan siitä, että meidän tahtomme ei aina suuntaudu hyvään.

Mutta heti perään tahdon sanoa, että en kuitenkaan ole kaikessa Paavalin kanssa samaa mieltä. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Paavali voi tietää, ettei hänessä ole mitään hyvää. Silti ei ole kristillistä ajatella, ettei ihmisessä ole mitään hyvää ilman Jumalan Pyhän Hengen vaikutusta. Me uskomme paitsi Kristukseen ja Pyhään Henkeen, myös Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan. Ja minun uskoni on, että kaikkivaltias Luoja rakastaa ihmisiä. Vaikka Hän välillä näyttäytyy ainakin ihmisten puheissa ankarana – mutta pitääkö ihmisten puheita aina uskoa? Ja ihmisiä rakastava Luoja toki loi ihmiseen paljon hyvää.

Tällaisen pohdinnan jälkeen siirrymme miettimään evankeliumin veljeksiä. Vertaukset on helppo nähdä mustavalkoisina. Edellinen poika oli oikeassa, kuten ylipapit ja kansan vanhimmat sanoivat – ja Jeesus. Vai oliko Jeesus samaa mieltä?

Itse asiassa Jeesus ei ota kantaa itse vertaukseen. Hän puhuu sen sijaan ylipapeille ja kansan vanhimmille. Hän toteaa, että he toimivat toisin kuin itse ajattelevat. He sanovat kyllä: Kyllä, isä. Mutta kun tuli toiminnan aika, lähteä kulkemaan sitä tietä, jonka Johannes avasi, he eivät enää toimineetkaan niin. Olennaista ei ole siis se, kuka jossain vertauksessa toimi oikein ja kuka väärin. Tässä onkin kysymys sinusta ja minusta ja siitä mitä me teemme. Siitä, että me olisimme porttoja ja publikaaneja!

Mutta kukapa tahtoo olla toisten syrjimä, sellainen joka ei voi esittää mitään puolustusta toiminnalleen ihmisten edessä. Niin kuin portoilla publikaaneilla ei ollut. Ja yhtä vähän Jumalankaan edessä. Mikäli nyt joku edes kokee tarvetta yrittää puolustautua Jumalan edessä. Ainakaan kahdesta syystä ei ole tarvetta puolustautua Jumalan edessä. Jos ei usko Jumalaan. Tai jos uskoo Jumalaan. Kummassakin tapauksessa on aivan tarpeetonta yrittää välttää itseen kohdistuvat syytökset tai yrittää siirtää ne muiden niskoille Jumalan takia. Ihmisten takia voi olla halua, ehkä tarvettakin.

On helppo ymmärtää että voi unohtaa kaiken Jumalan edessä, jos ei usko Jumalaan. Mutta joku saattaa ihmetellä miksi Jumalan edessä ei tarvitse puolustautua, jos ja vaikka uskoo Jumalaan. Eikö meidän juuri tule puolustautua ja esittää vaikkapa sitten Kristus-passimme Jumalalle. Mutta Jumalaan uskoen on myös toinen vaihtoehto. Antaa itsensä kokonaan Jumalan käsiin, vailla mitään yritystä etsiä mistään puolustusta. Sanoa Jumalalle, että tällainen olen, ota tai jätä, sinä sen päätät.

Jäljelle jää vain ihmisen ikävä toisen luo, siis Jumalan luo – sekä usko siihen, että murtunutta ja särkynyttä Jumala ei milloinkaan hylkää. Minuakaan.

Kirkkoherra Jeremias Sankari