Toivo, joka valaisee pimeän
Hämärä oli laskeutunut pieneen yksiöön, johon tulin kotikäynnille. Asukas sytytti kynttilän ja herkistyi kertoessaan, että tuo kynttilä oli hänen joululahjansa. Se oli ollut elintarvikkeiden kanssa joulukassissa, jonka hän oli saanut diakonian kautta.
Hänelle tuo pieni kynttilä oli merkinnyt hyvin paljon. Se toi lämpöä, toivoa ja valoa. Se oli lahja, joka oli hänelle konkreettinen osoitus välittämisestä.
Tuosta hetkestä on jo vuosia ja tämä ihminen on poissa. Palaan kuitenkin usein tuohon hetkeen ajatuksissani, sillä se kertoo minulle pienten asioiden välittämästä toivosta. Ja valosta, joka voittaa kaiken pimeän.
Siksi sytytän kynttilän huoneeni pöydälle. Jään toviksi katselemaan liekkiä, hentoa valon väreilyä. Katselen, miten lämpö sulattaa ja laajentaa tilaansa. Ensin tuntuu, että pieni liekki häviää hämärään, mutta pian hämärä joutuu väistymään. Pieni liekki, laajeneva valo. Lämpö. Toivo.
Näistä kertoo joulun sanoma. Jumala tuli pieneksi ihmislapseksi suuresta rakkaudesta. Eläinten juottokaukaloon talliin. Rakkaus ei jäänyt vain seimeen, kiiltokuvaksi, vaan ajastaan laajeni, asettui sinne, missä on ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, sairautta, syntiä. Tuli valoksi hämäriin huoneisiin ja pilkkopimeään.
Jeesus on siellä, missä ihminen kaipaa häntä, ehkä tietämättäänkin. Hän, maailman valo, näkee sydämen sopukoihin ja lämmöllään sulattaa kovuuttamme. Ei väkivalloin tai käskien, vaan rakkaudella. Hän on vastaus sisimpämme kaipaukseen ja kipuun.
Voisiko kynttilän valo olla muistuttamassa siitä, että Jeesus on kanssamme, joka ainoa hetki? Myös silloin, kun pelkäämme pimeyttä, kun meitä ahdistaa ja kun syyllisyys tai huolet painavat. Voisiko kynttilän liekki kertoa siitä, että pimeyden valta on murrettu ja valo voittaa?
Kynttilän valossa rukoilen, että me, sinä ja minä, saisimme kuulla ja painaa sydämeemme enkelin sanat: ”Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:11)
Hän on toivo, joka valaisee pimeän.
Kirsi Männistö, diakoniatyöntekijä